jpkaleva

Hei, olen instituutionörtti ja (ex-)hallintomenettelynuori. Ja olen sangen vakuuttunut siitä, että kaltaiseni ihmiset tulevat pelastamaan maailman, sillä viime kädessä juuri hyvä hallintotapa sekä estää julkishallinnon korruptoitumisen ja rappeutumisen että mahdollistaa demokraattisen päätöksenteon toteutumisen.

Tuomas Pöysti on osuvasti tiivistänyt hyvän hallintotavan tarkoittavan julkishallinnossa toimintatapojen ja -rakenteiden laatua, tehokkuutta, läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta. Näistä kriteereistä ylivoimaisesti tärkein on läpinäkyvyys, sillä vain sen avulla laatua ja tehokkuutta on ylipäätään mahdollista arvioida ja tilivelvolliset on mahdollista saattaa vastuuseen teoistaan.

Kun on päälle vuosikymmenen ollut suhteellisen aktiivisesti tekemisissä kaikkien hallinnon tasojen kanssa aina kunnasta unioniin, eikä vieläkään osaa täysin varmasti sanoa, mikä todellinen toimivalta ja mitkä resurssit toimivallan käyttämiseen milläkin julkishallinnon tasolla on tässä kunta-, seutukunta-, maakunta-, aluehallinto-, valtio- ja unionisuossa, on selvää, että järjestelmämme on vähintäänkin sekava. Asiaa ei erityisemmin auta se, että eri päätöksenteon tasoilla on pakonomainen tarve vierittää vastuuta muille tasoille.

Ongelmamme ei siis olekaan se, että kansalaiset eivät ymmärtäisi mitä Euroopan unioni tekee. Ongelmamme on se, että jopa kaltaiseni asianharrastajan on haastavaa rakentaa kokonaiskuva siitä, millä hallinnontasolla kussakin asiassa lopulla on valta päätösten tekemiseksi ja resurssit niiden toimeenpanemiseksi. Kunta-, eduskunta-, presidentin- ja eurovaaliväittelyiden perusteella en liene ole ongelmani kanssa yksin.

Vuosien takainen EU-jargonin muotikäsite, subsidiariteettiperiaate, on valitettavasti viime aikoina jäänyt vihreän innovaatiohehkutuksen varjoon. Kyseisellä käsitteellä viitataan siihen, että julkishallinnossa päätökset on tehtävä järjestelmän alhaisimmalla mahdollisella tasolla eli mahdollisimman lähellä ihmistä. Ilmastonmuutos pystytään pysäyttämään vain globaaleilla toimilla, asevoimien ylläpito olisi järkevintä toteuttaa unionin tasolla, Suomessa valtiota erikoisterveydenhuolto pitäisi olla valtion käsissä ja maakuntahallinnon olisi otettava voimakkaampi ote liikenneinfrastruktuurin ylläpidossa ja kaavoitusasioissa päätökset on järkevintä tehdä pääsääntöisesti kuntatasolla.

Jotta julkishallinnon läpinäkyvyys todella toteutuisi, jotta kykenisimme laittamaan poliitikot tilivelvollisiksi heidän vastuulleen kullakin hallintoasteella kuuluvista päätöksistä, jotta subsidiariteettiperiaate kävisi toteen, on tarpeen käydä selkeä periaatteellinen keskustelu siitä mille julkishallinnon tasolle kunta, maakunta, valtio ja unioni -skaalalla kussakin asiassa on annettava päätöksentekovalta ja resurssit päätösten toimeenpanoon. Valitettavasti järjestelmän sisältä poliittista muutosta on vaikea aloittaa, koska kullakin julkishallinnon tasolla on luontainen pyrkimys keskittää mahdollisimman paljon valtaa itselle ja vastuuta muille.

Kenties ainoa hyvä puoli Euroopan velkakriisissä on se, että se sysännee Euroopan integraatiokehityksen jälleen eteenpäin. Matkalla kohti liittovaltiota unioni saa jälleen lisää toimivaltaa, mutta saako se riittäviä resursseja toimivaltansa käyttämiseen? Kansallisvaltiot muodostavat luontevan poliittisen väittelyn tilan, mutta mitä niissä on loppujen lopuksi päätettävä? Kun kuntien koko samaan aikaan kasvaa, mihin tarvitsemme enää maakuntia? Ja pitäisikö entistä suurempiin kuntiin perustaa kaupunginosaparlamentteja esimerkiksi 10 000 asukkaan kokonaisuuksiin ja tehdä kunnanhallituksen jäsenyydestä palkallinen ammattipoliitikon paikka?

Julkishallintoa tulee siis tarkastella kokonaisuutena unionin tasolta kaupunginosaan asti. Jos näin ei tehdä, jos emme vaadi poliittisten vastuiden selkeyttämistä ja järjestelmän läpinäkyvyyden lisäämistä, järjestelmämme jatkaa monimutkaistumistaan, korruptoitumistaan ja rappeutumistaan. Vallitsevan hallintomallin haastajiksi tarvitaan niitä harmaisiin pukuihin ja jakkuihin sonnustautuneita nuoria, jotka erään osallistujan teinipälvikaljun ihailulta piirtelevät unionin integraatiokehityksensipulimalleja flappitauluille ja keskustelevat komptenssi komptenssista intohimoisemmin kuin jalkapallofanit lempijoukkueensa kokoonpanosta. Näitä villejä kansalaisyhteiskunnan ideoita tarvitaan niinä hetkinä, kun järjestelmä ajautuu kriisiin ja uusia julkishallinnon kokonaivaltaiseen tarkasteluun pohjautuvia malleja  tarvitaan ja äkkiä.

Tämä kirjoitus on osa #myeurope-viikkoa.

Alan tulla vanhaksi. Sen huomaa jo siitäkin, että tämä taitaa olla ensimmäinen vuosi pitkään aikaan jolloin en varmaankaan kohtaa nuoria kiiluvasilmäisiä puolueiden sotureita vain hetkiä sen jälkeen, kun heidät valettu täyteen oikeaoppista uskoa ja puolueen pyhää totuutta.

Jokaisen vuoden ensimmäisinä kuukausina Suomen puoluepoliittiset nuorisojärjestöt järjestävät herättäjäjuhliaan. Vuosien saatossa on ollut sangen hämmentävää seurata sitä hurmoshenkistä tulta, joka poliittiseen taustaan katsomatta sytytetään nuorten sielujen silmiin näiden tuntiessa totuuden kosketuksen esimerkiksi Porvaristartissa, Starttipäivillä tai Tammitapaamisessa.

Tietysti vaikutus näkyy toimijoiden varttuessa laimenevan. Silti olen ehtinyt muun muassa kummastella kahvipöydässä nuoren demarin leppymätöntä julistusta Kokoomuksesta maailmanlopun airueena ja pienoisella pelolla katsellut iselleni läheistä ihmistä, joka on vihreässä vimmassaan innostunut manaamaan sieluni vallannutta demaridemonia itsestäni ulos. Eivätkä nuoret kiihkomieliset kokoomuslaiset, vasemmistoliittolaiset tai keskustalaiset ole todellakaan jääneet tässä kisassa muista jälkeen.

Olen ollut koko poliittisenurani ajan kansalaisyhteiskunnan sivuraiteilla puhtaan puoluepoliittisen maisemareitin sijaan. Onpa jopa oma demariutenikin kyseenalaistettu sen perusteella, että en ole näyttänyt naamaani soveliaissa määrin demarinuorten tai SONK:n tapaamisissa todistamassa uskoani puolueeseen. Tästä on myös seurannut se, että olen toiminut lähes kokoajan luottamustoimissa, joissa olen ollut eri puolueista ja kansalaisjärjestöistä lähtöisin olevien ihmisten ympäröimä. Toisaalta juuri keskenään ristiriitaisten ajatusmallien ristitulessa omat arvot, yhteiskunnalliset prioriteetit ja tulevaisuusvisiot sekä niitä parhaiten tukeva kansainvälinen puoluepoliittinen liike ovat kirkastuneet ilman puolueen periaateohjelmaveisun ulkolukuakin. 

Se, mitä kansalaisjärjestötaustani vuoksi puoluepoliittisessa toiminnassa väriin katsomatta vierastan, on ortodoksisen puhdasoppisuuden palo. Puoluepoliittisen toimijan pitää olla koko ajan vihainen toisille puolueille; kieltää ja kiistää ne harhaoppisina ja pakanallisina kaikin mahdollisin tavoin. Eivät edes perussuomalaiset ole sen arvoisia, että katsoisin tähdelliseksi ruoskia itseni heidän vuoksensa pyhälle poliittiselle ristiretkelle. Ja pieninä pidän niiden toimijoiden murheita, jotka julistavat vihaansa demareita kohtaan. Jatkuvasti vihaisena oleminen on kamalan uuvuttavaa ja masentavaa. Minulle sellainen merkitsee hukkaan heitettyä elämää.

Voiko sitten puoluepolitiikkaa olla ilman tätä harhaoppisuuden ja pakanallisuuden kitkemisen tuomaa paloa? Useimmat puoluepoliittiset väittelyt mitä olen nuorten poliittisten toimijoiden kanssa käynyt eivät perustu tietoon tai linjaan vaan ajatusmalliin, jonka voisi tiivistää seuraavasti: sinä olet demari, sinä olet väärässä; minä olen oikeasta puoleesta, minä olen oikeassa. Tällaista argumentointi on järkevää vain, jos omaa tietämättömyyttä ei uskalla näyttää ja poliittista tietoa ei ole vielä juurikaan puoluepoliittisen arvouskonsa tueksi.

Omastaan poikkeavien poliittisten vakaumusten palavasilmäinen tuomitseminen on puoluepoliittisessa uskossaan heikkojen tapa jäsentää maailmaa. Molemminpuolista poliittisen vakaumuksen kunnioitusta, ei voi syntyä, jos ei itse tiedä mitä on ja miksi on. Oman puoluepoliittiseen liikkeen heikkouksien ja epäonnistumisien tunnustaminen on vaikeaa, jos ei oikein tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä, jotta niistä päästäisiin eroon. Vastaavasti kokeneempien toimijoiden soisi sielua raastavan argumentaatiorumputulen sijaan hienovaraisesti kannustavan nuoria vääräoppisia näkemään puolueensa kestämättömät politiikan ja kannustavan niiden muuttamiseen. 

Lopulta parhaat puoluepolitiikkaa koskevat keskustelut olen käynyt niiden tuttavieni kanssa, jotka ovat sinut oman puolueensa heikkouksien kanssa ja eivät koe enää mitään intoa minun käännyttämiseen. Poliittisen kaanonin kertaamisen sijaan niissä keskusteluissa pureudutaan häpeilemättömästi aitoihin ongelmiin.

Myös kansalaisjärjestötoimijoilla on tässä suhteessa petrattavaa. Aivan samaa kapeakatseisuutta ja puhdasoppisuutta edustavat ne puoluepoliittsen sitoutumattomuuden ylistysveisut, joita hoilataan puoluepolitiikan mädänneisyyden tuomitsemisen hurmoskinkereissä. Eivät puolueet muutu paremmiksi ilman puoluepolitiikan maneereista etäisyyttä pitävien kansalaisjärjestöjen toimijoiden tuomaa uutta avarakatseisempaa toimintakulttuuria.

Toissapäivänä suomalainen mies murhasi entisen kumppaninsa ja joukon tämän työtovereita Espoossa. Suomen kansan syvien rivien tunnot tapahtuneesta onnistui jälleen parhaiten tiivistämään Lehti.

Lehden satiiri kiteyttää oivaltavasti kuinka Internetin tuoman ilmaisunvapauden myötä suomalaisen yhteiskunnan rujot puolet ovat nousseet paraativaloihin. Huolestuttavaa ei ole niinkään se, että joukossamme on ihmisiä, jotka kylvävät vihaa ympärilleen. Heitä epäilemättä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Paljon vakavampaa on se, kuinka moni on valmis hyväksymään vihapuheen ja kuinka vihapuhe tuntuu olevan osa suomalaista kulttuuriperimää. Herraviha ja ryssäviha on vain korvautunut avoimella muukalaisvihalla ja naisvihalla.

Kuten toisen tappamisella uhkailu ei ole sananvapauskysymys, ei kansanryhmän joukkotuhontaan yllyttäminenkään ole sellainen. Vihapuhetta ei tarvitse, eikä tule, sietää.

Koska haluan pysyä kärryillä aikamme ilmiöistä, seuraan satunnaisesti suomalaisia kuva- ja videosivustoja (esim. Riemurasia.net on Suomen neljänneksi suosituin sivusto noin 250 000 - 300 000 viikottaisella kävijällään). Välillä joukkoon mahtuu jopa muutama helmikin, mutta sangen usein sivustot pursuavat rasistista roskaa. Vielä jokin aika sitten katsoin kansalaisvelvollisuudekseni ilmoittaa sivuston ylläpitäjille avoimesta kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Valitettavasti täytyy myöntää, että nykyään teen niin harvemmin, koska sivuston ylläpitäjät eivät ole reagoineet viesteihini millään tavalla. Esimerkiksi tämän animaation kommenteista löytyy seuraava järkyttävän rasistinen lausahdus: “Kannatan tuollaista ratkaisua, kun somalien holokaustia käydään toteuttamaan. Monttuun tai kuula kalloon.” Huolimatta siitä, että lähetin asiasta viestin Riemurasian ylläpitäjille, kommenttia ei ole poistettu.

Olisi sangen helppoa leimata Riemurasian ylläpitäjät rasismiin ja rasistiseen väkivaltaan avoimen myötämielisesti suhtautuvaksi sakiksi (mikä on kyllä joidenkin julkaisun läpäisseiden kuvien kohdalla käynyt mielessä), mutta ikävä kyllä myös Suomen niin sanottu laatulehdistö katsoo vihapuhetta läpi sormien. Esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisen julkaistuista kommenteista löytyy seuraava etniseen puhdistukseen kannustava paatos: “Mielestäni kaikki Kosovon albaanit voi karkottaa Suomesta 24 tunnin sisällä.”

STT:n uutisessa tätä  etnisiin puhdistuksiin ja kansanmurhaan yllyttämistä kaunisteltiin “äärimmmäiseksi kiivaudeksi”. Rikoslain 11. luvun 10§ on asian suhteen kuitenkin melkoisen yksiselitteinen: “Joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, etnistä, rodullista tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa muuta kansanryhmää, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Näyttääkin siltä, että suomalainen media ei tunnista kiihottamista kansanryhmää vastaan rikolliseksi ilmiöksi, eikä  se kykene näkemään omaa vastuutaan sen kitkemisestä. Irtisanoutuminen vihapuheesta pääkirjoituksissa ei auta, jos se kuitenkin sallitaan uutisten kommenteissa. Surullinen esimerkki tästä on Kalevan tuore uutinen, joka korostaa, ettei etninen tausta selitä joukkosurmaa, mutta jonka kommentteihin lehti on päästänyt seuraavan näkemyksen: “No höpö höpö, juuri kansanryhmää pitää rangaista! Uskontokin niillä on semmonen, että mitä pahempaa teet suomalaisille sitä nirvanampaan pääsee. Oppivat olemaan ihimisiksi tai maasta ulos. Eikun 500 karkotusta heti voimaan ja sitäpaitsi Kosovossa ei ole enää sota, kaikki albaanit sinne takaisin.”

Jos annamme julkisen vihapuheen pesiytyä yhteiskuntaamme, tulee kansanmurhaan yllättämisestä ja etnisten puhdistusten vaatimisesta päivä päivältä arkipäiväisempää ja hyväksyttävämpää kunnes siitä tulee vallitseva totuus ja lähiöiden kapakoissa aletaan päivittämään Lapuan lakeja. Sisäasianministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen huomauttaakin, että vihapuherikollisuuteen kohdistuvassa lainsäädännössä on vielä paljon kehitettävää. Mutta pelkällä lainsäädännöllä tai poliisin toiminnalla vihapuhe ei katoa mihinkään, jos vihapuhetta käytännössä kuitenkin siedetään suomalaisessa yhteiskunnassa.

Lopulta ainoa tapa karsia vihapuhe internetin keskustelupalstoilta on se, että muut aktiiviset käyttäjät vaativat sitä poistettavaksi ja sivuston ylläpitäjät poistavat sen. Juuri siksi jatkuvasti lisääntyvään vihapuheeseen turtuminen on vaarallista. Arjessa tarvitaan rohkeutta ja voimaa huomauttaa niin homofobisen, rasistisen kuin seksistisenkin vihapuheen täydellistestä törkeydestä ja typeryydestä. Onneksi moni on valmis tekemään niin, sillä muutoin saatetaan tämän vuosikymmenen suuri kertomus aloittaa säkeellä: “Ensin he tulivat hakemaan maahanmuuttajat, en puhunut mitään koska en ollut maahanmuuttaja...”

Kun päivittäisiin työ(harjoittelu)tehtäviin kuuluu mediaseuranta, heikkoja signaaleja putkahtelee sieltä täältä. Ainakin tämän, tämän ja tämän nettikeskustelun perusteella vaikuttaisi siltä, että se on pian menoa perinteisille yliopistoille.

Yliopistoinstituutio on pitkään nauttinut monopoliasemasta niin tieteellisen tiedon vaalijanana, oppineiston kieleen ja käytöstapojen luojana, oppineiden sosiaalisten verkostojen portinvartijana kuin yksilön osaamisen symbolisena takaajana. Kirjapainon keksiminen mullisti lehdistön (synnyttämällä sen) ja akateemisen maailman. Siihen verrattavissa oleva virtualisoituminen on ajanut lehdistön kriisiin ja yliopistomaailmankin mullistus on jo oven takana. Jo ensivuosikymmenellä akateemisten instituutioiden perinteiset yksioikeudet katoavat bittiavaruuteen, mikä tulee haastamaan yliopistojen perinteiset toiminta- ja ansaintamallit.

Tiedekirjastoista luentosaleja

Aina 1990-luvulle saakka käytännössä ainoa keino tieteellisen tiedon äärelle pääsemiseen oli käyttöoikeus tieteelliseen kirjastoon. Maailmalla tiedekirjastoon pääsyyn saatoi (ja saattaa yhä) tarvita professorin suosituksen;  Suomessa kirjastot sentään olivat kaikille avoimia, mutta sielläkin pääsyä tiedekirjastoihin haittaisivat mm. pitkät etäisyydet. Nyt Google on rakentamassa virtuaalikirjastoa ja nettikirjakauppaa, joka käytännössä pesee mennen tullen suurimman osan tiedekirjastojen englanninkielisistä kokoelmista. Laajuuden lisäksi esimerkiksi sikisi, että yhdellä Google-haulla löysin kaipaamani tiedon EU:n yhteisöoikeuden kilpailulainsäädännön tulkinnasta eräästä Oxfordin yliopiston julkaisemasta teoksesta. Temppu johon mikään fyysisten kirjastojen hakukoneista ei yllä.

Tieteellisiin julkaisusarjoihin Googlen projeti ei ulotu. Kun tiedeyhteisö pyrkii muutenkin suojaamaan monopoliaan oikeaan tietoon korostamalla kansainvälisten referee-julkaisujen autuutta, ei niihin myöskään haluta suoda pääsyä tiedeyhteisön ulkopuolisille. Keskeisten tieteellisten julkaisusarjojen keskittyminen muutaman julkaisijan käsiin on kuitenkin johtanut siihen, että monopoliasemaansa hyväksikäyttävät julkaisijat asettava seitsemännumeroisen hintalapun aineistoon käsiksi pääsemiseen. Kun rahaa on samaan aikaan yliopistoilla käytettävissä jatkuvasti entistä vähemmän, on tiedemaailma ajautunut  julkaisusarjakriisin. Kriisin todennäköisin seuraus on kaikille avoimien tiedejulkaisujen yleistyminen, kun rahoitusvaikeuksissa olevat yliopistot pyrkivät leikkaamaan kulujaan.

Tulevaisuudessa tietoa myös varastetaan entistä enemmän. Ainakin, jos ammattikirjallisuuden hinnat pysyvät sähköisestikin näissä lukemissa. Tämä johtaa helposti tilanteeseen, jossa artikkelien saaminen käsiinsä on helpompaa laittomasti kuin laillisesti. Minkä seurauksena tiedossa koko liuta mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, mihin piraattitietoa voi käyttää ilman oikeustoimien uhkaa. Tosin samaan aikaan tieteentekijät todennäköisesti alkavat myös myymään itse omia artikkeleitaan sivuillaan sopivaa hintaa vastaan suurelle yleisölle, eli opiskelijoille,  kuten luentoprujuja vanhaan hyvään aikaan, mikä osaltaan lisännee kiinnostusta laittomien kopioiden levittämiseen. Joka tapauksessa tähän laittomaan informaatioon pääsyä eivät säätele yliopistot, vaan epämääräisten hakkariverkostojen vapaat, mutta kätketyt virtuaalikirjastot, ja rikollisjärjestöjen ylläpitämä piraattitiedon kauppa.

Samaan aikaan myös luennot siirtyvät entistä enemmän videosivustoille. Saadakseen rahakkaita puhujakeikkoja akateemisten luennoitsijoiden vain on loistettava TED:n tapaisilla sivustoilla. Samaan aikaan kansalaisyhteiskunta ja puolueet alkavat jakamaan yhä enemmän seminaariensa sisältöjä virtuaalisesti, joten luentoihin ja seminaareihin osallistuminen kuuntelijana ei enää edellytä läsnäoloa yliopisto- tai pääkaupungeissa.

Kaiken kaikkiaan tieto siis vapautuu akateemisesta kahleistaan. Se myös tarkoittaa sitä, että tiedon tulkinta tulee kaikille mahdolliseksi, eikä se siis tule olemaan enää vain yliopistotaustan omaavien yksinoikeus. Tämän vuosisadan lapsilta odotetaankin melkoisen loistavia kykyjä lähdekritiikkiin.

Kampuskahvilat tyhjenevät sähköisiin verkostoihin

Yliopistoon pääseminen on pitkään ollut ainoa tapa päästä alan kuin alan piireihin. Yliopistokaupungit ja erityisesti yliopistokampukset muodostivat ne sosiaaliset tilat, joissa alansa piireihin pyrkivät nuoret antoivat näyttönsä. Jo nyt tietokoneohjelmien kirjoittamisen ja tietokonegrafiikan luomisen osalta on mahdollista antaa omat näyttönsä erinäisissä yliopistoissa täysin riippumattomissa virtuaaliryhmissä kuten esim. tietokonepelejä parantelevissa modiporukoissa tai muissa avoimen lähdekoodin projekteissa.

Todennäköisesti aikamme lupaavimmat koodivelhot verkostoituvatkin keskenään enemmän sähköisesti kuin fyysisesti. Samoin lahjakkaimmat taiteilijat erottuvat alansa sivustojen kautta enemmän kuin fyysisten näyttelyiden avulla. On vaikeaa kuvitella, mikseivät kyseisenlaisten virtuaaliryhmien syntyminen olisi täysin mahdollista myös monilla muilla aloilla kuten esimerkiksi historian tutkimuksessa tai sosiologian teoreettisissa pohdinnoissa. Tärkeintä on huomata, että nämä ryhmät eivät siis tule olemaan suljettuja tiedeyhteisön ulkopuolisilta ja niissä loistaminen on mahdollista riippumatta koulutustaustasta. Siinä sivussa nämä yhteisöt itse määrittelevät ja opettavat kielensä ja käytöstapansa.

Kuten jo nyt yliopistosta valmistunut koodari ilman näyttöjä on todella heikoilla työmarkkinoilla, myös muilla aloilla menestyminen edellyttää jatkossa entistä enemmän virtuaalisten näyttöjen antamista ja verkostoitumista tiedeyhteisön ulkopuolelle. Toki ne tieteenalat, jotka perustuvat pääsyyn erityisteknologiaan tulevat säilyttämään asemansa akateemisessa norsunluutornissa pidempään. Tekniikan kehitys on kuitenkin väistämättä vaikuttamassa myös heihin;  joka kodin verilaboratorio on jo täällä, hieman kauemmin kenties menee joka kodin elektronimikroskooppissa tai hiukkaskiihdyttimessä.

Virtuaalisessa maailmassa uusilla säännöillä

Nykyiset toimintamallit eivät yliopistoille enää virtuaalisassa maailmassa riitä. Lopulta yliopistojen ainoaksi monopoliksi jää yksilön osaamisen symbolinen takaaminen, ainakin niin kauan kunnes ammattialojen etujärjestöt kyllästyvät yliopistojen massatuottamaan unelmahöttöön ja alkavat itse kouluttaa osaajansa. Toki myös tilaustutkimuksenkin rooli tulee kasvamaan.  

Opiskelijoiden tutkintojen sijaan opiskelijoiden osaamisesta tulee siis yliopistojen pääasiallinen tuote, jonka varaan ne joutuvat rakentamaan liiketoimintamallinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvien harjoittelupaikkojen tarjoaminen, työelämävalmennus, opiskelijoiden voimaistaminen ja valtaistaminen sekä ennen kaikkea opiskelijoiden työllistyminen nousee itse tutkintojen tuottamisen ohi yliopistojen kilpailutekijäksi.

Ensinnäkin se tulee olemaan ainoa tapa, jolla opiskelijat suostuvat enää jatkossa maksamaan lukukausimaksunsa fyysisestä opiskelupaikasta. Vain muutaman vuoden päästä maailmalla aloittavat ensimmäiset akreditoidut virtuaaliyliopistot, jota tuottavat kelpo tutkintoja todella halvalla opiskelijoille.

Toiseksi vanhojen opiskelijoiden lahjoitukset yliopistolle tulevat nousemaan merkittävästi nykyistä keskeisempään asemaan. Yliopistojen muun toiminnan rahoittamisen kannalta on hyvin tärkeää, että sen opiskelijoiden keskuudesta sikiää menestyvää liiketoimintaa ja urallaan menestyviä toimijoita. Jatkossa yliopiston kannalta on täysin merkityksetöntä valmistuuko opiskelija koskaan, jos sen opiskelijakunnasta, eli jatkossa innovaatiohautomosta, vain sikiää Facebookin tapaisia menestystarinoita, joilta saadaan miljoonia tutkimusrahoitusta jossain vaiheessa.

Tässä suhteessa lukukausimaksujen käyttöönotto olisi nykyisessä tilanteessa täysin verrannollista päätökseen panostaa öljyyn Suomen energiatarpeiden perusratkaisuna. Nyt Suomen valtiorahoitteinen yliopistojärjestelmä omaa  merkittävän kilpailuedun, koska sen yliopistot eivät ole riippuvaisia lukukausimaksuista Euroopan monien muiden yliopistojen lailla. Mikäli valtio joko lakkauttaa pari yliopistoa Suomesta tai lisää yliopistojen perusrahoitusta nykyisestään, ne tulevat pärjäämään muuta Eurooppaa huomattavasti paremmin kriisissä, joka niitä koettelee seuraavan parin vuosikymmenen aikana.

Takaisin Suomen yliopistoon

Valitettavasti valtiovarainministeriön laskelmissa ja vanhaan tutkintokeskeiseen ajattelumalliin jämähtäneissä yliopistossa halpa virtuaalinen tutkintotehdas on varmasti paljon houkuttelevampi kuin pitkällä tähtäimellä opiskelijoita ympäri maailmaa houkuttelevat hyvin (virtuaalisestikin)  toimiva fyysinen yliopisto, joka versoo vaurautta ympärilleen. Kuitenkin juuri tiedeyhteisön fyysinen läsnäolon luoma kommunikaatio muun yhteiskunnan kanssa paikallisesti, on saanut esimerkiksi Oulun selviämään niinkin hyvin globaalissa kilpailussa.

Fyysisten tiedeyhteisöjen katoamisen myötä tämä säteilyvaikutus niiden ympäristöön menetettäisiin.

Riskinä on se, että Suomessakin päädytään tilanteeseen, jossa ainoista fyysisesti toimivista yliopistoista, tod. näk. Helsingin yliopistosta ja Aalto yliopistosta, saa arvovaltaa. Pienellä maalla ei ole varaa tuhlata luovia kykyjään keinotekoisten arvohiearkioiden luomien ylenkatseen muurien asettamille esteille.

Monella tapaa hedelmällisin ratkaisu voisikin olla paluu Suomen yliopistoon (piirit ovat tässä maassa niin pienet, että on naurettavaa ylläpitää yhden tai kahden professorin oppiaineita luomassa koulukuntakiistoja saman tieteenalan sisälle), joka toimisi osin virtuaalisesti koko maassa. Kuitenkin niin, että tiedeyhteisö oli jaettu muutamaan pisteeseen ympäri maata (esim. Oulu, Jyväskylä, Kuopio, Tampere, Turku ja pääkaupunkiseutu tai mitkä ylipäätään ovat ne keskukset maassa, joissa halutaan asutusta olevan), jotta sen taloutta stimuloiva vaikutus ei keskittyisi vain pääkaupunkiseudulle.  

Tämä olisi myös opiskelijoiden etu. Suomessa on esimerkiksi vain noin 500 kirjallisuuden opiskelijaa. Jos sattuu olemaan kiinnostunut vaikka kirjallisuusapurahoista tai lastenkirjallisuuden tietystä tyylikaudesta, se toinen samanlainen hullu ei kaikella todennäköisyydellä löydy samasta yliopistosta. Todennäköisesti kirjallisuuden läpäisykerroin paranisi merkittävästi, jos tieteenalalle luotaisiin jonkinlainen kansallinen sosiaalinenmedia kanssakäymistä varten.

Toisaalta vapaassa virtuaalisessa maailmassa (siis ei esim. Kiinassa) ei tunneta laisinkaan fyysisiä rajoja. On hyvin mahdollista, että yhteiskunnan virtualisoituminen voi pitkällä tähtäimellä kyseenalaistaa lopullisesti sellaisten yksikköjen kuin kaupunki tai valtio olemassaolo, kun ihmisen fyysisestä sijainnista tulee merkityksetöntä. Tässäkin suhteessa suomenkielisen tiedeyhteisön olemassaolon turvaaminen edellyttää vahvoja toimenpiteitä vankan virtuaaliperustan luomiseksi sille. Muutoin Suomi menettää tieteenkielensä lisäksi tieteentekijänsä. 

On mielenkiintoista heijastaa tämä pikku-uutinen Suomessa nyt käytävään keskusteluun. Ehkäpä muutaman vuoden päästä voimme lukea suomalaisistakin lehdistä rutiininomaisia pikku-uutisia siitä, minkä puolueiden ehdokkaita eri tahot tukevat. Ja ehkäpä silloin suomalaisetkin ovat kasvaneet sen verran, että näkevät taloudelliseen tukeen epäsuoran vaikuttamisen lisäksi kuuluvan toisen puolen – lahjoitus on myös luottamuksenosoitus tuetun tahon harjoittamalle politiikalle. Tai kyynisemmän arvion mukaan ainakin valistunut arvaus siitä, minkä tahon kanssa kannattaa olla väleissä. 

Paavo Heinonen on ollut viime aikoina paljon esille oululaisessa mediassa (Oulun ylioppilaslehti 9/2009 s. 8-9 ja Forum24 23.7.2009). Sattumalta törmäsin siivoillessani myös haastatteluun Jouko Saksiosta (Oulun ylioppilaslehti 3/2005). Kaksi herraa, joita voisi luonnehtia paljon pohtineiksi.  

Suomen älymystöksi ymmärretään useimmiten yhteiskunnan tiede- ja kulttuuripiirien vaikuttajat. Useimpien vaikuttajien kohdalla pitäisi tosin puhua intelligenssin sijaan intellektilelleistä. Akateemisessa apurahapyörässä tai institutioituneessa kulttuuriprojektimaailmassa ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä tilaa vapautuneeseen ja laaja-alaiseen ajatteluun. Ainakin oman kokemukseni perusteella etuoikeudesta olla maksullinen ajattelija seuraa usein erikoistumisesta kumpuavaan kapeakatseisuutta ja ahdasmielisyyttä. En siis uskokaan, että aikamme älymystö muodostaa enää maamme sivistyneistöä sen perinteisessä merkityksessään aikaansa seuraavana laajan yleissivistyksen omaavana ihmisryhmänä.

Heinäkuun aikana auttelin vanhempiani erinäisissä askareissa kuunnellen Yle:n Radio 1.  Jos kanavan uskonnollisen ohjelmiston jättää laskuista, voisi kanavaa pitää suomalaisen laatujournalismin viimeisenä linnakkeena: kattavaa, syvällistä, ennakkoluulotonta ja ennen kaikkea kuulijoita aliarvioimatonta toimitustyötä. Jokaisesta radioaallosta huokuu, että kanava ei tavoittele suosiota, vaan rohkeasti tukee kansanvaltaa tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia sekä tuottaa, luo ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä. Käytännössä suomen parasta journalismia eivät kuitenkaan ehdi seuraamaan professorit vaan maalarit.

Heinosella ja Saksiolla olisi todennäköisesti ainakin puitteen kohdallaan sivistyneistöön nousemiseksi. Jonkin asteinen yhteiskunnalliseen marginaaliin ajautuminen tosin antaa olettaa, että heidänkin ajatteluaan kuitenkin kaitsee ulkopuolisuuden ja marginaaliasetelman vastavirtaan olemisen korostamisen tarpeesta juontuva kapea-alaisuus. Ironista kyllä, laaja-alaisemman ja eri ärsykkeille ja eri suunnista tuleville ajatuksille vastaanottavaisemman ajattelun omaavia ihmisiä löytyneekin yhteiskunnan valtavirrasta, kansan syvien rivien massoista.

Jokin aika sitten Lupiini tiivisti osuvasti blogissaan kuinka ajassamme työ ei enää määritä ihmisten omanarvontunnetta yhtä paljon kuin aikaisemmin.
“Huomattavan moni akateeminen on alkanut suuntautua konkreettisiin, auttamiseen ja kivun lievittämiseen liittyviin töihin tai sitten perinteisiin käsityöläisammatteihin. Moni on myös kolmekymppisenä tarttunut hanakammin ”paskaduuneihin” kuin nuorempana, ehkä siksi, että kun oma itsearvostus ei enää samalla tavalla tule siitä, mitä tekee elääkseen, ei huonostipalkattuja ja lyhytkestoisia töitä nolostele. Itse asiassa ajatus siitä, että joku häpeäisi postinlajittelu- tai kärrypoikaduunia on nykyvinkkelistä ihan karmea. Niille nirpistely on nykyään niiiin kakstuhattaluvunalkua, jälkijättöistä nousukausi-ylimielisyyttä.“

Juuri nämä, niin sanottuja rutiininomaisia paskaduuneja tekevät akateemiset duunarit, ovatkin todennäköisimmin aikamme sivistyneistö. Ainakin ideaalitapauksissa heillä on työaikana mahdollisuus kuunnella hyvää journalismia tai klassikkokirjallisuutta. Töiden jälkeen heiltä todennäköisesti löytyy opiskeluaikojen verkostojen kautta eria alojen huippuasiantuntijoiden seuraa kaljalle. Ja mikä tärkeintä he joutuvat terästämään ajatteluaan ja käsityksiään sekä ilmaisuaan suhteessa työtovereihinsa, joilla akateemiset ajattelumallit ja ilmaisutavat eivät ole mikään itsestäänselvyys.

Akateemisten opintojen tarjoama kyky kriittiseen ajatteluun, tiedon jäsentämiseen ja tieteenalan suomaan tapaan hahmottaa maailmaa yhdistettynä rutiininomaisen leipätyön tarjoamaan aikaan ajatella ja hankkia ennakkoluulottoman laaja-alaisesti virikkeitä ajattelutyölle yhteiskunnan eri ilmiöistä on niin ainutlaatuinen voimavara, että sitä todellakana kannata hukata ennakkoluuloihin. Koko suomalaisen yhteiskunnan kannalta olisikin suotavaa, että “FM, maalari”, “FL, kotiäiti” tai “FT, taksikuski”  tittelin saavuttaneita yksilöitä rohkaistaisiin oman ajattelunsa esilletuontiin. Ja sille annettaisiin sivistyneistön puheen arvo epäonnistujien ruikutuksen leiman sijaan.

Ironista kyllä juuri tämä tekee SAK:sta Suomen sivistyneistön esitaistelijan, jonka suoranaisena velvollisuutena on inhimillistää prekariaatin silpputyötä siten, että siitä aiheutuvat taloudelliset ja henkiset ongelmat eivät enää häiritse aikansa sivistyneistön ajattelutyötä . Niin kauan kuin duunarien palkat ovat sen verran hyvät, että ne mahdollistavat uuden teknologian kautta tapahtuvan itseilmaisun kannalta välttämättömän teknologisen välineistön hankinnan, on sangen mahdollista, että omanarvontuntoiset akateemiset duunarit saattavat sangen pian tekstein, valokuvin ja videoin haastaa intellektilellit katsomaan orvanpyörästään avautuvan häkin ulkopuolelle.  

P.S. Ja en sittten tarkoita tällä sitä, että humanistisista ja yhteiskuntatieteellisistä tiedekunnista pitäisi tehdä valmistavalinja ammattikouluun. Niin humanisteilla kuin yhteiskuntatieteilijöilläkin on epäilemättä on paljon annettavaa niin työelämän eliitissä, yrittäjinä kuin sen pohdiskelun mahdollistavissa rutiinitöissäkin.

Nyt vellova vaalirahakohu on tarpeellinen ja se epäilemättä tulee lisäämään avoimuutta puolueiden toiminnan rahoituksen suhteen, mikä on sinänsä hienoa. Tähän mennessä on siis tullut selväksi, että Kokoomus ja Keskusta saavat pitkälti rahoitusta yrityselämältä ja SDP ja Vasemmistoliitto pitkälti ammattiyhdistysliikkeeltä. Eli Suomen laajimmin tunnetuimasta julkisesta salaisuudesta on tullut julkista tietoa.

Silti toivon, että muun muassa Vihreiden peräänkuuluttamasta täydellisestä avoimuudesta vaalirahoituksen suhteen ei tule maantapaa.  

Oulun ympäristökuntia lukuun ottamatta Keskustalla on yksikertainen ääntenenemmistö useimpien kuntien valtuustoissa Pohjois-Pohjanmaalla. Vaikka en henkilökohtaisesti perussuomalaisista juuri perusta, on heille nostettava hattua siitä, että he ovat onnistuneet murtamaan Keskustan täydellisen yksinvallan Merijärvellä. Mikäli kaikki vaalirahoitus olisi julkista, voi hyvästä syystä epäillä, että näissä pienissä kunnissa vaalirahoituslistoista tulisi pian kuka-ei-tue-Keskustaa-listoja. Varmaa on  myös se, että jos jokin yritys on perussuomalaisten vaalikampanjaa Merijärvellä tukenut, sen ei ole liiketoimintansa kannalta  järkevää pitää asiasta meteliä.

Oulu on Suomen kuudenneksi suurin kaupunki, mutta se ei silti tarkoita, että täällä olisi poliittisesti juurikaan tilaa hengittää. Tiedän useita ihmisiä, jotka kyllä pienessä piirissä uskaltavat kuiskata äänestävänsä demareita, mutta pitävät asian julkista myöntämistä lähes itsemurhaan verrattavana toimenpiteenä. Eikä tilanne kai ole muuallakaan Pohjois-Suomessa juuri parempi. Erään tuttavani kertomusten mukaan ainakin muutama vuosi sitten Lapin vihreät lähettävät osan postistaan huomaamattomissa ruskeissa kirjekuorissa, koska jopa puolueen jäsenet pelkäävät leimakirvestä niin paljon, että eivät uskalla ottaa edes postia vastaan puolueeltaan. Jos anonyymi lahjoitus kampanjatilille on ainoa poliittisen osallistumisen muoto, mihin nämä ihmiset uskaltautuvat kunnassa tai kaupungissa vallitsevassa ilmapiirissä tarttua, olisi sen tekeminen mahdottomaksi avoimuuspainostuksen myötä demokratian tappio.

Avoimuus on hieno asia, mutta avoin yksipuoluejärjestelmän ylläpito on kamalampi asia. Vaalirahoituskohun myötä yritykset tulevat varmasti miettimään vaalitukea antaessaan, että kestääkö ehdokkaan tukeminen mahdollisen paljastumisenkin. Pahoin vain pelkään, että tämä johtaa rahoituksen keskittymiseen alueen valtapuolueelle. Tämä tulee tekemään suoraan kannattajilta kerättävästä taloudellisesta tuesta entistä tärkeämpää. Jotta yksipuoluejärjestelmästä päästäisiin joskus eroon, on kansalaisilla, yhteisöillä ja yrityksillä oltava yhdessä sovittuihin rajoihin asti oikeus anonyymisti tukea taloudellisesti mitä puoluetta sitten ikinä haluavatkaan tietäen, että heidän tukensa säilyy salaisuutena. 

Euroopan sosialistien kurjasta vaalimenestyksestä on kirjoitettu paljon viisaita sanoja: Joan Mark Simon peräänkuuluttaa eurooppalaista johtajuutta, Esa Suominen painottaa syvästi määriteltyjä arvoja,Tommi Laitio kaipaa ihmisten voimaistamista, Jon Worth korostaa yhteisiä tavoitteita unionin tasolla, Paul Nuryp Rasmussen rakentaa voimakkaampaa PES:a, Anssi Hakkinen asettaa sosialismin vastaukseksi finassikriisin laineisiin, Erkki Tuomioja vaatii uskottavaa näkemystä hyvinvointivaltion rakentamisesta, Mark Mardell huomauttaa sosialidemokraateilta puuttuvan uusia ideoita ja Conor Slowey alleviivaa, että PES:n viesti ei mennyt läpi kansallisella tasolla.

Todellisuus luodaan, se ei synny tyhjästä

Yksi näkökulma on kuitenkin jäänyt huomioimatta. Kun seurasin eurovaalikeskustelua, minulle valkeni hyvin nopeasti, että elän tyystin toisessa maailmassa kuin moni muu. Minulle politiikka ei ole yksittäisten kansallisten (wannabe-)valtiomiesten sankartekoja tai tappioita, jossa maailman ongelmat ratkaistaan oman edun ajamisella. Pikemminkin hahmotan politiikan monimutkaisena paikallisen, kansallisen, unionin ja kansainvälisen tason intressiryhmien, aatteellisten liittoutumien ja hallinnon soppamaisena vallankenttänä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaikki ovat tavalla tai toisella toisistaan riippuvaisia. Minulle ratkaisu useimpiin maailman ongelmiin on köyhyyden poistaminen. Näiden kahden todellisuuden välillä on melkoinen kuilu. 

Oma todellisuuteni on rakennuttu sadoista poliittisista keskusteluista sekä kymmenistä ja taas kymmenistä seminaareista ja kokouksista ympäri Oulua, Suomea, unionia ja maailmaa. Se on valtio-opin, tulevaisuudentutkimuksen, sosiologian ja kirjallisuuden tenttikirjoja. Se on kansalaisyhteiskunnan linjapapereita, kunnallishallinnon strategioita, maakuntahallinnon suunnitelmia, valtiohallinnon ohjelmia, unionin sopimuksia ja maailmanlaajuisten organisaatioiden suosituksia. Se on radiodokumentteja, ajankohtaisohjelmia, aikakauslehtien poliittisia artikkeleita, poliittista satiiria ja päivittäinen pääkirjoitusannos suoraan suoneen.

Tämä todellisuus on jotain ihan muuta kuin veljeni joidenkin ystävien maailma. Heidän todellisuutensa on rakentunut kapakoiden läpän heitolle, viihdeohjelmien mainoksille, sanomalehtien uutisten netissä kiertäville kommenteille, hassuille nettivideoille, irc-väittelyille ja valkoisten suomalaisten miesten heteromiesten toisiinsa kohdistamalle katuväkivallalle. Heille kokoomuksen pitkäjänteinen ja erinomainen mainoskampanja edustaa juuri sitä kaupallista viestintää, jota he ovat lapsesta asti kasvaneet lukemaan ja uskomaan. Heille perussuomalaisten maahanmuuttajafobiat edustavat sitä pelkoa erilaisuutta kohtaan, mihin he kapakoiden nurkkapöydissä ovat maskuliinisuutensa tottuneet tukemaan. Eikä siihen todellisuuteen mennä yhdellä mainoskampanjalle, sinne mennään vuosien työllä.

Vastaavasti pinnallisemmin yhteiskunnallisia kysymyksiä seuraavan ystäväni todellisuudessa vihreiden vuosien työn tuloksena syntynyt puhtoinen brändi ja pitkän linjan älämölö nyt mediahuomion keskipisteessä olevista ympäristöongelmista on uskottavin lupaus paremmasta huomisesta. Erään keskiluokkaista unelmaa hellivän tuttavani todellisuudessa keskustan vuosikymmenten mittainen turvallinen muuttumaton harmaus edustaa suurinta mahdollista turvallisuutta.

Vasemmiston ongelma ei siis ole siinä, että viesti ei mene perille. Vasemmiston ongelma on siinä, että meidän käsityksemme todellisuudesta jakaa entistä pienempi osa ihmisistä. Työ, tasavertaisuus ja solidaarisuus ovat käsitteitä, joihin melkoinen osa demarien politiikasta tiivistyy, mutta joiden kautta vain entistä pienempi osa ihmisistä hahmottaa todellisuuttaan. Ne kuitenkin ovat parhaita keinoja köyhyyden vähentämiseen.

Eivät vihreiden mediauskottavuus ympäristöongelmien edessä, perussuomalaisten massamaahanmuuttajafobiat tai kokoomuksen kansaa kutkuttava pohjaton usko yksilön menestyksen mahdollisuuksiin ole syntyneet tyhjästä. Ne on rakennettu noin kahden vuosikymmenen määrätietoisen työn tuloksena. Ja sen työn tuloksena niistä on tullut monelle kansalaiselle tapa hahmottaa todellisuuttaan. Poliittinen liikehdintä ei siis synny tyhjästä, se tarvitsee yhteisen näkemyksen todellisuudesta, joka on jonkun luotava.

Vaalivoittoon 2019

Ei demarien kohdalla ole kysymys vaalivoitosta 2011 eduskuntavaaleissa. Kysymys on torjuntavoitosta 2014 eurovaaleissa, näyttävästä vaalivoitosta 2019 euro- ja eduskuntavaaleista, lujan arvovallan omaavista valtiomiehistä ja –naisista 2025 ja sosiaalidemokraattisesta enemmistöstä hallituksessa 2030. Niin kauan kuin suomalaiset eivät näe todellisuutta, josta me puhumme, niin kauan siitä on heille turha viestiäkään.

Tämän todellisuuden luominen kansalaisille edellyttää raadantaa sen eteen, että yhteiskuntatieteet (ja erityisesti sosiologia ja sosiaalipolitiikka) nostetaan yhteiskunnallisessa painoarvossaan talous- ja luonnontieteiden ylle. Se ei tapahdu ellei Työllisyys, sosiaalipolitiikka, terveys ja kuluttaja-asiain neuvostoa vahvisteta jyräämään Ympäristöneuvoston lailla Talous- ja rahoitusasioiden neuvostoa. Emme onnistu, jos emme nosta Sosiaali- ja terveysministeriötä Valtiovarainministeriön yläpuolelle. Ja ennen kaikkea se ei onnistu, jos emme ponnistele vahvistaaksemme PES:a ja Sosialistista internationaalia nyrkiksi, jonka lieassa gloobaalit markkinat aidosti hästäävät. Ja mikä tärkeintä, kuten Laitio osuvasti huomauttikin, meidän on palattava juurillemme, ja oltava liike, joka voimaistaa ja valtaistaa ihmisiä olemaan se muutos, jonka he haluavat tulevaisuudessa nähdä.

P.S. Vaikka konservatiivien, brittikonservatiivien ja liberaalien yhteinen määräenemmistö parlamentissa väistämättä johtaa viisivuotiseen työntekijöiden ja ympäristön päähän potkimiseen unionin tasolta, tarjoaa se samalla loistavan mahdollisuuden sosialisteille yhdistää rivinsä vahvaksi vaihtoehdoksi koservatiivien Euroopalle. Vaihtoehdoksi, joka marssii 2014 vaaleihin yhtenäisenä inspiroivan komission puheenjohtajaehdokkaan johdolla.

Kun EPP ja PES eivät siis enää tee kompromisseja, tulevat oppositio–valtaapitävät -asetelman myötä linjaerot tuskallisen selviksi unionin kansalaisille, joten kaipuuta uusiin näkemyksiin unionista luulisi löytyvän. Jos PES ei tähän huutoon vastaa, populistinen äärioikeisto ottaa toisen peräkkäisen vaalivoittonsa.

Jos Eurovaalien tuloksen seuraaminen kiinnostaa sen kaiken lopulta ratkaisevan kokonaisuuden kannalta, sosialistien  menestystä voi seurata vaali-iltana osoitteessa: www.elections2009.pes.org. Miksiköhän Eurovaalien tuloksista ei edes yritetä saada aikaiseksi Euroviisujen tapaista showta, jossa ääniä tulisi pikkuhiljaa eri maista.