Koska edellinen merkintäni näkyi herättäneen pari kommenttiakin, jatketaanpa samasta aiheesta.

Eräs poliittisesti aktiivinen, verkostoitunut ja tiedostava ystäväni on siis päättänyt kieltäytyä äänestämästä kuntavaaleissa. Hän perustelee päätöstään sillä, että kaikilla oululaisilla ehdokaslistoilla on joku henkilö, jonka päätymistä oululaiseksi päättäjäksi hän ei voi vastuunsa kantavana kuntalaisena edistää missään olosuhteissa; ei edes äänestämällä kyseisellä listalla olevaa parempaa ehdokasta.

Äänestämisestä kieltäytyvä ystäväni kohdalla kokisin kyseessä olevan pohjimmiltaan siitä kriisistä, jonka jokainen suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä enemmän tai vähemmän mukana oleva joutuu enemmin tai myöhemmin kohtaamaan. Poliitikot luovat itsestään positiiviseksi kokemaansa henkilöbrändiä ja media luo heistä omista lähtökohdistaan omaa julkisuuskuvaansa. Sekä tämä henkilöbrändi että julkisuuskuva ovat kuitenkin karkeasti ristiriidassa inhimillisen todellisuuden kanssa. Niin komissaarit, Euroopan parlamentin jäsenet, presidentit, ministerit, kansanedustajat kuin valtuutetutkin ovat inhimillisiä olentoja inhimillisine puutteineen.

Kun vaaliesitteiden ja lehtijuttujen luomat idealistiset kuvat politiikan toimijoista ja poliittisen päätöksenteon arjesta särkyvät, joutuu itse kukin miettimään uudelleen suhdettaan edustukselliseen demokratiaan. En ole lainkaan varma, että paras tapa reagoida tähän olisi asettaa itsensä muiden poliittisessa päätöksenteossa mukana olevien yläpuolelle oman yli-ihmisehdokaslistan avulla. En myöskään pidä kyyniseen äänettömään apatiaan vaipumista kestävänä toimintana; tarkoittaahan se tietoista luopumista luottamuksesta demokratiaan kaikista olemassa olevista järjestelmistä parhaana päätöksentekojärjestelmänä.

Useimmiten poliittisesta päätöksenteosta puhuttaessa unohdetaan yksi demokratiassa järjestelmässä erittäin tärkeä ja oleellinen ryhmä: valtaistuneet ja voimaistuneet kansalaiset. Nuo ihmiset, jotka muistavat, että loppupeleissä tasavallan presidenttikin on vain medborgare muiden joukossa.

Ei kaikkien siis tarvitse tai pidä haluta itse päätöksentekijöiksi. Aivan yhtä arvokas ja tärkeä osa demokratiaa ovat ne kansalaiset, jotka blogein, mielipidekirjoituksin, seinäkirjoituksin ja keskusteluin haluavat osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun; eivät matele, eivät aseta itseään paremmiksi, vaan haastavat ja kiittävät päätöksentekijöitä tasavertaisina kansalaisina.

Ystäväni nyt kohtaama kriisi on siis osa yksilöllistä kansalaisena kasvamisen prosessia. Prosessia jonka yksi raskaista askeleista on hyväksyä peiliin katsoessaan ajatus, että tämän kaupungin, valtion, unionin tai maailman kohtalo ei ole yhtään peilistä takaisin katsovaa ihmistä huonompien tai parempien ihmisten käsissä. Ja se jos mikä on pelottava ajatus.